Yookoso minasamaaa!

Blogi on nyt perustettu :)! Tervetuloa kaikki ystävät katsomaan, miltä mun Japani näyttää!

Viikko on kulunut Tokiossa uskomattoman nopeasti, eikä koti-ikävä ole yllättänyt! Kuinkas voisikaan - tsekatkaa kuvia! Kirsikkapuut ovat täydessä kukassa ja aurinko porottaa kuin Suomessa kesällä. Päivät ovat seikkailuja, ja illaksi palataan Koenjiin, pitkin kapeita hiljaisia katuja.. siellä täällä kirsikkapuu, tuossa juoksee kissa, taivaalla kuu, tuossa joku huristaa skootterilla. Kulman takaa köpittelee mummo koiran kanssa. Paljon sähköjohtoja ja silloin tällöin juna kiitää kattojen yli korotetuilla kiskoilla.. Löysin aseman läheltä hyvän ruokakaupan, ja pakko tunnustaa, olen sortunut mansikoihin joka ilta. Samasta kaupasta haen myös jokailtaisen sushini. Heh, kuten Juusolle kotona uhkasin, syön sitä päivittäin. Tosin vain iltapalaksi! Mutta hämmästyttää, miten pieneltä voi majapaikkaani ympäröivä maailma tuntua maailman suurimmaksi sanotussa kaupungissa. No, Tokion sanotaankin koostuvan monesta pienesta "kylästä", eikä kaupungilla ole yhtä keskustaa.

Viikon aikana olen ehtinyt kierrellä Shinjukun 14-kerroksisessa Takashimaya-tavaratalossa, ostella mangaa, käydä Hiratsukassa kampuksella, ihastella sakuraa Uenossa ja Nakanossa, matkata Kamakuran kaupunkiin tähyämään rannattomalle Tyynellemerelle ja kurkistamaan Daibutsun sisään, ja tietenkin istua junissa tunteja päivittäin. Täällä joka paikkaan mennään junilla, joita kulkee keskustassa kaikkialla, ja yhtä hyvät yhteydet on lähialueen kaupunkeihin. Paikkoja ei hahmoteta osoitteiden tai katujen mukaan, vaan juna-asemien. Ekana päivänä Koenjissa matkalaukkua raahatessani kysyin paikalliselta koiraa ulkoiluttavalta tädiltä tietä ja näytin paperista majapaikkani Nekotalon osoitetta. Täti ei osannut sanoa missä kyseinen osoite sijaitsee, vaikka loppujen lopuksi paikka löytyi saman korttelin toiselta puolelta. Hätiin pysäytettiin tietenkin ainakin kolme muutakin ohikulkijaa ja koiriakin rupesi olemaan riittävästi, ja paperia pyöriteltiin kädestä käteen, kunnes lopulta yksi pirautti kännykällä Nekotalon Tomoko-sanille. Juuri sellaista sirkusta toivoinkin :D.

Osoitteet ei oikein sano mitään täällä, mutta junailu on helppoa. Bongaa vain oikeat kanjit junakartasta (joskus on myös englantia) ja etsii oikean laiturin - niitä on vilkkaimmilla asemilla kuten Shinjukussa, Shibuyassa tai Tokiossa reippaasti yli kymmenen. Jos ei kielitaito tai kartta auta, tuuri yleensä vie perille. Paitsi eilen, jolloin hamnasin sen verran väärään paikkaan, että sain istua puolisentoista tuntia erinäisissä junissa takaisin lähtöpisteeseen.. Aina ei voi onnistua :).

Muutenkin täällä jo ensimmäisestä aamusta asti on oppinut tiettyä rauhallisuutta lähestyvän katastrofin edellä :D. Esimerkkejä: Olin sulkenut illalla oven turvaketjulla. Aamulla sitten koitin päästä ulos, ja vaikka kuinka katsoin ja väänsin, lopputulos näytti olevan, että ketju on liian lyhyt, jotta sitä saisi enää auki eli ulos urastaan. Kiskoin ja vääntelin, mutta turvaketju pysyi kiinni. "Onneksi ikkuna ei ole kovin korkealla", ehdin jo miettiä. Tämmöiset tilanteet on nopeasti opettaneet pysymään rauhallisena, vaikka kaikki järjellinen näyttää mahdottomalta. Istuin sitten siihen oven eteen ja tuijotin lukkoa aikani, kunnes heureka! Ketjussa oli nappi, jota painamalla voila, lukko aukesi. Phew! Ehti jo vähän lämpö nousta :). Tai seuraavana yönä: En saanut unta, joten vetäisin narusta kattolampun päälle. Kun sitten halusin sen sammuttaa, vedin uudestaan narusta, mutta kas kummaa, lamppu vain himmeni kalmaisen kuultavaksi. Siinä sitten kello kahden aikaan silmät ristissä vetelen narua edes takas, ja saan valaistuksesta aikaan vaikka mitä moodeja, mutta en valoa kokonaan pimeäksi. Seinästä löytyy nappi, josta myös voi lamppua sytytellä ja sammutella. Etsin siinä sitten puolisen tuntia oikeaa komboa narusta ja napista. Muttei tärppää. Tuskastuneena painun pehkuihin vaikka kelmeä kajastus tuntuu aavemaiselta Japanin yössä.. valkoisten paperipintaisten liukuovien tummat karmit hohkaa, kuuden tatamin huone tuntuu ontolta ja mieleen ilmestyy kuin tilauksesta mikä lie japsikauhuleffa Grudgeko se on.. Aamulla valoa ei näy. Noh, tajusin vasta pari yötä myöhemmin, että lampun loisteputki tms. on fosforoitu, eikä se tietenkään sammu se hohde millään, ennenkuin melko pitkän ajan kuluttua. En vain ollut pitänyt lamppua päälle vielä kertaakaan aiemmin.. Hohhoi. ..Vastaavia tapauksia löytyy täällä ihan elävästä elämästä useita :), mutta kaikkeen tottuu, kunhan vaan istuu hetken ja miettii ennenkuin menee seinästä läpi... No panic, no panic.

Viimeinen päivä Koenjissa ennen karmivaan yhteismajoitukseen koulun asuntolaan siirtymistä. Apua! ...Äkkiä Harajukuun ostelemaan kenkiä!