Se on sitten valloitettu, Fuji-vuori kaikkine 3776 metreineen!
Minun ja Valeriyan kahdenhengen pohjoismaisten naisten tiimi kiipesi huipulle tähtikirkkaana heinäkuisena yönä tuhansien muiden kanssa. Fuji on Japanin korkein huippu, ja sen kyllä huomasi, ylhäällä oli kylmä, vaikka vuoren juurella kärsittiin pahimmasta helteestä vuosiin - 40 astetta lämmintä alhaalla, huipulla kaukana pilvien yläpuolella sää lähellä nollaa. Vaikka aloitimme urakan oikeastaan vuoren keskivaiheilta suosituimmalta eli viidenneltä "asemalta", nousuun meni huikeat 9 tuntia, litroittain vettä, kahdet paristot, kaksi pulloa happea, yhdet hermot (eivät onneksi allekirjoittaneen) ja mielettömän monta ja kallista vessareissua (keho sopeutuu ohueen ilmaan tehostamalla aineenvaihduntaa...??) Iltakahdeksalta aloitettiin ja auringon noustessa olimme huipun tuntumassa, tosin jämähdimme turistimassaan emmekä päässeet ylös aivan ajoissa päivän ensi säteitä vastaanottamaan. Laskeutuminen sujui sitten vauhdilla 5 tunnissa, tuliperäistä pölyä niellen.
Osuimme Fujille kiipeyssesongin vilkkaimpaan aikaan, emmekä toden totta saaneet nauttia vuorella mistään yksinäisestä, mietteliäästä autiudesta muinaisten zen-munkkien tyyliin. Japanissa joka paikassa riesana ovat ruuhkat. Täällä jonotetaan yhtä kärsivällisesti niin ilta kuuden junaan, donitsiravintolaan, temppeliin rukoilemaan kuin Fujillekin, eikä se näytä paikallisten mielestä olevan mitenkään ihmeellistä. Kuljimme ylös isona massana nenä edellä kompuroivan unisen tai kenties happivajeesta kärsivän vaeltajan reppua viistäen, astuimme askeleen kerrallaan ja vasta kun edellä meneväkin astui, samoihin jalanjälkiin. Muutama tunti oli niin jyrkkää ja louhikkoista, että kiipeämiseen oli pakko käyttää myös käsiä. Varsinaisesta henkistymisestä ei kokemuksen yhteydessä voine puhua, vaikka Fuji on japanilaisille pyhä paikka, siitä kertoivat shintoo-uskonnon torii-portti ja temppeli vuoren huipulla. Temppelirihkaman rinnalla huipulla myytiin käypään hintaan jos jonkinmoista matkamuistoa, mm. "virallisia Fuji-sertifikaatteja", jotka todistavat huipullepääsystä, ja tietenkin lämmintä juotavaa.
Liiemmin emme lentokonemaisista näköaloista tai kaukana alla hitaasti muuttuvasta pilvimassasta ehtineet nauttia, koska valvotun yön jäljiltä vilutti ja väsytti. Lähdimme painelemaan rinnettä alas, kraatteria sentään ihmettelimme (Fujihan on toimiva tulivuori, joka purkautui viimeksi 1700-luvun alussa) ja suoraan sanottuna nousua tuskallisemman tuntikausien rahjustamisen jälkeen olimme alhaalla, Todella Likaisina ja aika rikki. Nouseva aurinko kärvensi rutikuivaa tuliperäistä hiekkaa ja ihmisjoukkojen jalat nostattivat pölyn, joka tunkeutui kenkiin, silmiin, nenään, suuhun, reppuihin, hiuksiin, ihan kaikkeen. Alaspäin jyrkähkösti laskeva rinne otti jaloille, ja varpaat painuivat kengänkärkiin... Valeriya huomasi rinteen puolivälissä, että varpaista tulee verta, ja se ei ollut erityisen nättiä katsottavaa kun kaikki auenneet rakot olivat ihan mustat ja hiekassa. Joku nero oli myös keksinyt, että alastuloreitillä ei tarvita yhtään vuoritupaa eikä vessaa, joten viileiden korkeuksien jäädessä taakse kuumassa pölypilvessä tarpominen söi meikäläisiä enemmän kuin itse nousu!
Yltäpäältä tomussa pöllähdimme lopulta tokkuraisina sisseinä sivistyksen pariin Tokioon. Hikinorot vaan raidoittivat likaisia käsivarsia ja kasvoja ja junassa olimme varmasti erittäin shitsurei eli aiheutimme tuskaa ja kärsimystä kanssamatkustajille silkalla iljettävällä olemassaolollamme. Mutta että oltiin yyttejä!
